VV:n 80-vuotishistoriikki

                                                             JOHDANTO

 

Painin historia Suomessa on niin lähellä Viipurin Voimailijoiden historiaa, että on pakko käsitellä muutamalla sanalla painin syntyä ja tuloa Suomeen.

 Varmasti aikojen alussa, jo ihmiskunnan aamuhämärässä on koeteltu voimia painien mies miesta vastaan. Saattaa olla, että jo ennen homo sapiensin syntyä, homo erektuksen tai jopa homo habiliksen aikoihin, oli heimojen tai laumojen piirissä harrastettu jonkinlaista sääntöihin perustuvaa voimainkoitosta eli lyhyesti sanoen painia. Kamppailu-urheilussa on jotain sellaista alkukantaista dramatiikkaa, jollaiseen ei muissa lajeissa päästä. Tämä ainutkertaisuus toistuu jopa päivittäisissä harjoituksissa. Nyt tiedetään, että kysymyksessä on juoksun ohella maailman vanhin urheilulaji. Paini on lajina kestänyt vuosituhansien paineet ja kehitysmahdollisuudet.

 Vanhimmat hautalöydökset, joissa paini on tullut esille, ovat noin viisituhatta vuotta vanhoja. Lähi-Idän alueelta on löydetty pronssiin valettu painiryhmä.

 Vanhassa Egyptissä, sen hautalöydöksissä, on käynyt ilmi, että faaraoille ja muille merkkimiehille annettiin oppaiksi pahoja henkiä vastaan kuoleman jälkeen Lännen maassa, korkokuvia, maalauksia ja piirroksia painin eri tekniikoista. Näissä kuvissa saattoi olla jopa 70 eri otetta tai painiliikettä. Vanhimmat Egyptissä tehdyt löydöt painin tiimoilta ovat noin ajalta 3000 e.Kr. Siis ne ovat noin 5000 vuotta vanhoja. Näitä kuvia tarkastellessa käy hyvin ilmi, että painitekniikassa melkein kaikki oli jo silloin tiedossa.

 Antiikin Kreikkaan paini kulkeutui Välimeren yli ja siitä tuli juoksun ohella helleeniläisen nuorison tärkein ruumiinkasvatuskeino.

 Paini oli se laji, joka ratkaisi antiikin olympialaisten viisiottelun voittajan viimeisenä kilpailuna. Tällöin osallistujia oli ainoastaan kaksi parasta jäljellä.

 Historiamme keskiajalla paini oli melkein pelkästään talonpoikien ja rahvaan suosima voimainkoetuslaji. Sitä harrastettiin varmasti pirteissä, pihoilla, lumihangessa jne. Suomalaisen miehen luonnetta ja painin kuumeista tiimellystä on kuvattu mitä parhaimmin Aleksis Kiven Seitsemässä Veljeksessä. Kun vielä todetaan, että painissa koetellaan miehen voimaa, taitoa, nopeutta, älykkyyttä, viekkautta, tilannenokkeluutta ja sisua, niin voidaan todeta painin sopivan hyvin suomalaiseen geeniperimään.

 Naapurimaassamme Venäjällä ranskalainen paini tuli tunnetuksi jo 1800-luvulla. Pietariin perustettiin atleettiklubi, jonka lajeina olivat paini ja painonnosto. Täältä mainitut lajit kulkeutuivat nopeasti Viroon ja meille Suomeen, mm. Viipuriin.

 Kun Pietarin atleettiklubi alkoi järjestää Venäjän painimestaruuskilpailuja vuodesta 1897 alkaen, se varmasti vaikutti myös painioloihin Viipurissa. Suomihan oli tuolloin Venäjän vallan alainen.

 Ranskalaisen painin, nykyisin kreikkalais-roomalaisen painin, ensimmäisenä lähettiläänä niin meillä kuin Virossakin toimi italialainen ammattipainija Sem Papi.

 Vuosina 1897 ja 1898 Viipurissa vieraili Sirkus Madigan, jonka mukana esiintyi tanskalainen mestari Georg Jensen. Hänen voimanäytöksiinsä liittyi myös paini.

 19.1.1898 haastoi silloinen Viipurin vahvin mies, viilaaja Aadolf Timppa, tämän tanskalaisen voimamiehen otteluun. Kamppailu päättyi ratkaisemattomaan. Uusintaottelu järjestettiin pari päivää myöhemmin, mutta suomalainen ei ollut enää voimissaan, vaan hävisi Jensenille selkähäviöllä. Tästä tapahtumasta alkoi painin kilpailutoiminta Viipurissa.

 Seuraavana vuonna puolalainen ammattipainija, Puolan jätti Anatol Sagorski, kävi voittamassa niin Jensenin kuin Viipurin vahvimmat miehet satamakonstaapeli Seppäsen ja pihamies Timpan. Hän oli se mies, joka antoi riittävän herätepotkun Viipurin urheilutoiminnalle. Sagorski viipyi kaupungissa verraten pitkään, sillä hän oli hyvin suosittu yleisön keskuudessa.

 Nämä tapahtumat olivat se viimeinen lähtölaukaus sille, jonka perusteella Viipuriin perustettiin painiseura.

 

 

                                                  Olympiavoittaja Emil Väre

 

Emil Väre syntyi Kärkölässä syyskuun 28. päivänä 1885. Hänen painiuransa oli loistelias ja hän saikin sen tiimoilta nimityksen Maailman Eemeli.

 Emilin painitapa oli tavattoman tehokasta ja voisiko sanoa sitä peräti kauniiksi. Kaikista hänen otteistaan heijastui painiäly. Matossa hän oli suorastaan ilmiö. Hyvin harva vastustaja selvisi Väreen käsittelystä kastumatta. Menestystä painissa tuki hänen moitteettomat elämäntapansa. Emil harjoitteli ympäri vuoden, mikä tuohon aikaan oli peräti harvinaista.

 Painiin Väre tutustui jo poikavuosinaan, johon innostuksen toivat Suomessa vierailevat ammattipainijat Georg Lurich ja Aleksi Adberg. Kotonaan hän voimailemaan käyttäen 3 kg:n punnuksia noudattaen tarkoin ranskalaisen ammattipainijan Paul Ponsin laatimaa ohjelmaa atleeteille.

 Rippikouluiässä Emil oli vielä varsin pieni nuorukainen painaen vain 33 kiloa. Lisättyään vielä harjoitusohjelmiinsa yleisurheilun ja hiihdon, hänen vartalonsa vankistui nopeasti 58 kiloon. Painin taitoa hän oli hankkinut erilaisten oppaiden avulla ja lisäksi Emil pyrki keksimään vielä omiakin painiliikkeitä.

 Väre kertoi harjoitelleensa pelkästään painia 4-5 kertaa viikossa ja kerralla yhdestä kolmeen tuntiin. Silta asentoa hän kehitti 100 kilon painolla. Kesäisin Emil harjoitteli soutua ja juoksua sekä talvisin hiihtoa ja nojapuuvoimistelua.

 Emil Väre voitti ensimmäisen Suomen mestaruuden vuonna 1908. Hän uudisti mestaruutensa vielä vuonna 1911, jolloin hän voitti myös maailmanmestaruuden sarjassa 73 kg Helsingissä. Väre voitti oululaisen J. Pikkarisen 1.30, eestiläisen O. Kaplurin 3.33, ruotsalaisen M. Anderssonin tasan 3 minuutissa, helsinkiläisen V. Lehtosen 1.34, työvoiton helsinkiläisestä T. Tirkkosesta, F. Lundstenista ja F. Vihriärannasta.

 Vuonna 1912 Väre voitti kaikki kilpailunsa, joihin hän otti osaa. Budapestissa hänestä tehtiin Euroopanmestari ja Tukholmassa olympiavoittaja. Vuosina 1913-1915 Väre kilpaili verraten säästeliäästi, mutta voitti kaikki kilpailunsa. 1916 hän harjoitteli ja kilpaili paljon voittaen kaikki käymänsä kilpailut.

 Vuonna 1920 Emil Väre voitti toisen olympialaisen kultamitalin kevyessä sarjassa. Tällöin hän selätti mm. tanskalaiset Cristensenin 3.13 ja Frisenfeldtin 8.14 minuutissa. Tämän jälkeen hän kilpaili ainoastaan muutaman jäähdyttelyottelun.

 Emil Väre on toiminut pääasiassa Viipurin Voimailijoissa, jonka perustajajäsen hän oli. Hän toimi painiohjaajana, rahastonhoitajana, sihteerinä, varapuheenjohtajana ja vuosina 1925 ja 1927-31 puheenjohtajana. Hänet on valittu seuran kunniajäseniksi ja palkittu kultaisella ansiomerkillä. Väre on myös kuulunut monta eri kertaa Suomen Painiliiton johtokuntaan.

 

 

                                              Olympiavoittaja Oskari Friman

 

Oskari David Friman syntyi tammikuun 27. päivänä 1893 Vahvilan pitäjän Nurmin kylässä, jossa hänen isänsä oli sellutehtaan työnjohtaja. Lapsuuden hän kuitenkin vietti Tainionkoskella.

 Oski oli isänsä tapaan iloinen, eloisa ja rohkea nuorimies. Hänen aivoissaan oli älyä, jolla hän pystyi saamaan vastustajistaan henkisen yliotteen.Voidaan myös sanoa, Friman oli itsekäs, omapäinen ja voitonhimoinen; toverina hyvä ja luotettava, verraton seuraihminen.

 Vaikka Oski poikana harrastikin kaikkia mahdollisia urheilulajeja, niin paini vei hänen innostuksensa jo nuorena. Painijana hän oli nopea ja räjähtävä tyyppi. Friman omasi luonnostaan erityisen hyvän tasapainon ja hänen painiliikkeensä olivat vaistomaisia. Oski ei koskaan ollut mikään voimanpesä. Hän ei yrittänyt voittaa väkisin, vaan sovelsi tyylinsä vastustajan mukaan. Hän antoi vastustajan viitoittaa tien häviölleen. Oski väittikin, että jos kaikki painijat vapaa-aikoinaan ja kotonaan muistelisivat harjoitusten ja otteluiden tapahtumia, niin he jouduttaisivat kehitystään paljon.

 Oskari Friman olikin niin monipuolinen ja taitava painija, että hänelle pian annettiinkin lisänimi Paini-insinööri.

 Vuonna 1908 Oskari Friman ryhtyi vakavissaan harjoittelemaan painia. Tämä tapahtui Imatralla, jossa hänet opetti painin salaisuuksiin lopullisesti Alfred Mantila.

 Vuosien 1908 – 1912 aikana Friman kilpaili vaihtelevalla menestyksellä. Tänä aikana hän joutui viettämään vuoden kilpailu- ja harjoittelutauon lonkkavamman takia. Tukholman olympialaisten (1912) jälkeen viipurilaiset painimiehet kiinnostuivat Imatran Jyskeen Oskari Frimanista. Etenkin olympiavoittaja Emil Väre oli hänestä erityisen kiinnostunut. Hänellä oli sitä oikeata silmää nähdä se todellinen lahjakkuus.

 Olympialaisten pronssimies Otto Laaksonen paini 1913 Oskin kanssa kaksi kertaa 40 minuuttia. Näistä otteluista Friman voitti jälkimmäisen häviten siis ensimmäisen yhteenoton. Helsingissä hän kävi kovan, tasaväkisen ottelun olympiavoittajaa Kalle Anttilaa vastaan, mikä päättyi ratkaisemattomaan.

 Vuonna 1915 Oski voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa ja oli sen jälkeen vielä yhdeksän kertaa maan painimestari. Saavutus on ainutlaatuinen, sillä tuolloin Suomi edusti painitasollaan maailman ehdotonta eliittiä.

 Friman harjoitteli lajiaan ympäri vuoden nykyaikaiseen tapaan ja ehkäpä vielä monipuolisemmin.

 Vuonna 1919 Oski yllättäen hävisi Norjan kautta aikojen parhaalle painijalle Nilsenille pistein, mutta maksoi tälle kalanvelkansa selättämällä hänet ajassa 6.27 seuraavana vuonna.

 Antverpenin olympialaisissa vuonna 1920 Friman toi Suomelle kultamitalin höyhensarjassa. Seuraavana vuonna hän voitti kevyen sarjan maailmanmestaruuden selättämällä mm. oppimestarinsa Juti Ikävalkon. Vuonna 1923 Oski hävisi yllättäen selälleen elämänsä kunnossa olleelle helsinkiläiselle Edward Westerlundille. Vuoden 1924 olympialaisissa Oskari Friman voitti toisen kultamitalinsa. Euroopan mestaruuskipailuissa 1925 hän saavutti hopeaa.

 Paini-insinööri Oskari Friman siirtyi pois ajallisesta elämästä lokakuun 18. päivä 1933. Se oli suruviesti, joka tyrmistytti koko silloista kansainvälistä painimaailmaa.

 

 

 

 

                                                               I LUKU

 

Vuonna 1891 oli Viipuriin perustettu voimisteluseura Reipas, joka voimistelun ohella ryhtyi harrastamaan myös muuta urheilua. Voimailu jäi kuitenkin vielä kokonaan syrjään.

 Reippaaseen perustettiin 1898 alaosasto, atleettiosasto, jonka lajivalikoimaan kuului paini ja painonnosto.

 Vuonna 1900 maaliskuun 11. päivänä atleettiosasto toimeenpani nähtävästi ensimmäiset julkiset painikilpailut kansakoulun juhlasalissa. Kilpaan osallistui tuolloin atleettiosaston kymmenen parasta painijaa.

 Harjoituksia oli pidetty vain tavallisilla hyppymatoilla kahdesti viikossa. Heikki Åhlmanin (Pennolan) toimiessa taitavana ja innokkaana opettajana.

 Vuonna 1901 monipuolinen urheilija ja erityisesti painija Heikki Pennola otti vastaan yhdessä Saska Seppäsen ja J. Aholan kanssa Olsen & Kreuterin sirkuksen atleetti Wilsonin painihaasteen. Seppänen joutui tyytymään sirkusmiehen kanssa tasapeliin, mutta Pennola ja Ahola selättivät Wilsonin useampaan kertaan.

 Heikki Pennola oli päässyt kahden seuraavan vuoden aikana niin hyvään painivireeseen, että hän saavutti myös Viron painimestarin arvon ja seuraavana vuonna hänet julistettiin Venäjän Shampioniksi. Oli suorastaan vahinko, että Pennola ei päässyt edustamaan Ateenan väliaikaisissa olympialaisissa maataan myös painissa, vahvimmassa urheilulajissaan.

 Viipuri kohosi Pennolan ja hänen seuraajiensa ansiosta Suomen vanhimpien ja suurimpien painikeskusten joukkoon.

 Näihin aikoihin oli Reippaan lisäksi perustettu Viipuriin myös toisia urheilu- ja painiseuroja, esim. VPK:n TARMO, jolla oli käytössään oikea painimatto ja suihkulaite pesua varten. Tarmossa olikin eteviä painijoita, mm. Kovasin ja Asikainen. Sen järjestettäväksi SVUL:n painijaosto myönsi vuoden 1911 Suomen painimestaruuskilpailut. Karjalan pojat Väre, Asikainen, Kairamaa, Hyvönen, Holm ja Sainio esiintyivät näissä kisoissa hyvin edukseen. Erityisesti on aihetta esitellä Emil Väre, joka hyvällä menestyksellä oli osallistunut venäjän mestaruuskilpailuihin jo vuosina 1908 – 10.

 Ennen toimintaansa tulevassa painiseurassa, Viipurin Voimailijoissa, Emil Väre kruunattiin Suomen kesäsarjan painimestariksi vuosina 1909 ja 1911. Jälkimmäisenä vuonna hänestä tuli myös sarjansa varma voittaja Helsingin maailmanmestaruuskilpailuissa. Näiden saavutusten lisäksi Väre selviytyi ylivoimaiseksi voittajaksi Budapestin EM-kilpailuissa ja Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 ja lisää oli vielä tulossa.

 Edellisten johdosta onkin todettava, että siinä on ollut urheilijalle saavutuksia vaikka muille jakaa.

 Viipurin varhaisempaa painivaihetta vetivät taitavasti eteenpäin nimenomaan Heikki Pennola ja Emil Väre. Tällöin kasvatettiin Viipuriin vankka painijasukupolvi, johon kuuluivat mm. sellaiset miehet kuin Jussi Ahola, Alpo Asikainen, Viljo Kovasin, Antti Kairamaa, Mikko Gawrilik, Toivo Tuomela, Jukka Toivola, Janne Laakso, A. Hyvönen, H. Parikka, A. Liimatainen, Yrjö ja Herman Nykänen jne. Suurin osa näistä painijoista edusti kunniakkaasti Reipasta. Emil Väre, ehkä silloisen Suomen kirkkain painitähti, edusti aluksi Reipasta, mutta siirtyi sitten uuteen perustettuun painiseuraan, Viipurin Voimailijat Ry:een.

 

                                VIIPURIN VOIMAILIJAT RY:N PERUSTAMINEN 1916

 

Elettiin ensimmäisen maailmansodan suuria kamppailun vuosia 1916, kun kamppailu-urheilun eli painin seura Viipurin Voimailijat Ry. perustettiin. Painiharjoitusten jälkeen parturi A. Hirvosen takahuoneessa päättivät Emil Väre, Eino Karjalainen ja pari muuta, joiden nimet eivät ole säilyneet tiedossa, perustaa pelkkään painiurheiluun keskittyvän seuran.

 Oltiin niin pitkällä, että Viipurin ”Atleettiklubin” alustava perustamiskokous pidettiin huhtikuun 6. päivänä 1916 Kansallisklubilla. Tässä alustavassa kokouksessa oli 30 osallistujaa. Kokouksen avasi voimistelunopettaja Yrjö Nykänen. Perustettiin viisimiehinen toimikunta asian eteenpäin viemiseksi. Toimikuntaan valittiin lääninhallituksen esittelijä Aleksis Mamejeff, voimistelunopettaja Yrjö Nykänen, konttoristit Heikki Pennola ja Viljo Kovasin sekä toimittaja Toivo Tuonela.

 Seuran perustavaa kokousta jatkettiin huhtikuun 15. päivänä. Kumpaisellakin kerralla toimi kokouksen puheenjohtajana Mamejeff ja sihteerinä Nykänen. Toimikunnan laatima sääntöehdotus hyväksyttiin erinäisin muutoksin ja lopullisille säännöille vahvistusta hakemaan valtuutettiin johtokunta. Ehdotuksen mukaisesti päätettiin liittyä jäseneksi SVUL:oon ja seuran nimeksi hyväksyttiin Viipurin Voimailijat. Painiohjaajan valitseminen lykättiin varsinaisen toimikauden alkuun. Seuraan liittyi heti alun kuudettakymmenettä jäsentä, joista noin kolmannes suoritti kertakaikkisen kannattajajäsenmaksun 100 mk. Aktiivijäsenten ja toimihenkilöiden vuosimaksuksi määrättiin toistaiseksi 5 mk.

 Viipurin Voimailijoiden ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti rautatienvirkamies Eino Karjalainen, joka jo ennestään oli tunnettu painituomarina ja toimihenkilönä. Johtokunnan muiksi jäseniksi valittiin Yrjö Nykänen (sihteeri), esittelijä Aleksis Mamejeff (varapuheenjohtaja), Oskar E. Rikkilä, Kalle Louhela, Emil Väre, Viljo Kovasin, Toivo Tuomela, Heikki Pennola, Aleksi Gunell ja kauppias Eugen Svartström (rahastonhoitaja).

 Johtokunnan ensimmäisenä ja kaikkein tärkeimpänä tehtävänä oli sopivan harjoitushuoneiston hankkiminen. Sellainen saatiinkin ja Viipurin Voimailijoiden painiharjoitukset alkoivat torstaina lokakuun 6. päivänä klo 19.00 Karjalankatu 4:ssä ja jatkuivat siitä eteenpäin joka päivä.

 Painiohjaajina toimivat perustamisvuonna Eemil Väre, Yrjö Nykänen ja silloinen suomenmestari Oskar Friman, joka oli saanut alkeiskoulutuksensa Imatralla, Alfred Mantilan ja Juti Ikävalkon ”painiverstaassa”.

 Harjoitushuoneisto käsitti huoneen ja keittiön. Vuokra siitä oli 125 mk kuukaudessa. Mattotarpeet lahjoitti kauppias E. V. Sellgren ja Sortavalasta kutsuttiin ammattimies sitä tekemään. Maton alle laitettiin laudoista lava ja päälle ostettiin peitepressu. Istuimiksi hankittiin kolme halpaa tuolia. Keittiöpuolelle saatiin lahjoituksena iso pyöreä peltiastia peseytymistä varten, pari vesiämpäriä, kirves, kynnysmatto yms. Myöhemmin sinne hankittiin lisäksi hierontapenkki ja pukukaaappi. Seinälle naulattiin puheenjohtajan laatimat järjestyssäännöt. Harjoitukset aloitettiin täydellä vauhdilla, olivathan seuraan liittyneet poikkeuksetta kaikki Viipurin huomatuimmat ja menestyneimmät painijat.

 Viipurin seuramerkki on myös peräisin ensimmäiseltä toimintavuodelta. Sen suunnitteli puheenjohtaja Eino Karjalainen ja se teetettiin Helsingissä.

 Toiminnan alku oli, niinkuin aina, hankalaa, mutta hämmästyttävän hyvin nuori voimailuseura selviytyi rohkeasta urakastaan, jossa sillä oli vankkana tukenaan Viipurin urheiluhenkiset talousmiehet ja valpas sanomalehdistö.

 Saadakseen paini-innostuksen ja –taidon leviämään maaseudulle, etenkin Karjalan Kannakselle, Viipurin Voimailijain jäsenet jo ensimmäisenä toimintakesänään järjestivät painin propagandakilpailut Terijoella, otellen siellä keskenään. Syksyn kuluessa kilpailtiin ahkerasti kaikissa mahdollisissa kansallisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa. Näin lyhenne VV tuli jo heti ensimmäisenä vuonna palkintoluetteloissa tutuksi.

 Suurimmista painitapahtumista voidaan mainita Helsingin Atleettiklubin riemujuhlapainit 2.-3.12.1916. Näissä kisoissa mm. jo silloinen olympiavoittaja Eemil Väre otti kuusi selkävoittoa. Hän oli juhlakilpailujen paras painija ja kantoi jo silloin lempinimeä ”Maailman Eemeli”.

 Toimintavuosina 1917-1919 Viipurin Voimailijat huolehti erittäin perusteellisesti ja tarkasti jäsentensä valmennuksesta. Ohjaajina toimivat Eemil Väre ja Oskari Friman, jotka molemmat tulivat urheilu-uransa aikana voittamaan, kaikkien muiden saavutusten lisäksi, kaksi olympialaista kultamitalia mieheen. Edellisen johdosta onkin syytä epäillä, että oliko millään painiseuralla sen tasoisia valmentajia. Heistä Väre tuli toimimaan myös VV:n puheenjohtajana.

 Viipurin Voimailijoiden ensimmäinen toimintavuosi ylittikin kaikki parhaimmatkin odotukset. Mutta vastoinkäymisiäkin tuli. Jo vuoden 1917 alusta intomielinen ja toimelias puheenjohtaja Eino Karjalainen sai siirron Joensuuhun ja keväällä ensimmäinen sihteeri sai siirron toiselle paikkakunnalle. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Aleks Mamajeff ja sihteeriksi Oskar Rikkilä.

 Urheilusaavutuksista on mainittava tuolta kuluneelta vuodelta 1917 Oskar Frimanin kolmas Suomen mestaruus höyhensarjassa.

 Vuosi 1918 oli Suomen itsenäisyyden ja vapauden vuosi. Veljessodan myrskyissä Viipurin Voimailijoiden toiminta uhkasi jo tyystin lakata ja seuran kohtaloksi näytti tulevan ”hiljaiset hautajaiset”, niinkuin muutamat ennustelivat. Sillä sitten kun rauha jälleen palasi, olivat olot niin sekavat, ettei mistään seuratoiminnasta pitkään aikaan tullut mitään. Kova taloudellinen lama löi leimansa koko yhteiskuntaan ja sen kaikkiin aloihin. Viipurin Voimailijoiden taloudellinen tilanne oli suorastaan surkea. Painihuoneen vuokrakin oli suorittamatta usealta eri kuukaudelta. Kaikkien ajatukset noina vaikeina aikoina olivat kiinnittyneet kaikkiin muihin asioihin kuin urheiluun. Onneksi seurasta löytyi pari sellaista miestä, jotka jaksoivat katsella tulevaisuuteen valoisin ja toiveikkain mielin. Nämä miehet olivat Oskari Rikkilä ja Eugen Svarström. He tunsivat vanhan harjoitushuoneen puutteet ja ymmärsivät, että seuran jäsenten innostuksen herättämiseksi tarvittiin kunnollinen harjoitustila.

 Rikkilä vuokrasikin uuden harjoitushuoneiston Laudankatu 8:sta, neuvoteltuaan ensin kauppias Svarströmin kanssa. Svarström puolestaan takasi vuokran kahdeksi vuodeksi eteenpäin ja suoritti täydelleen edellisen huoneiston vuokravelat, jolloin jo vuokrapanttina ollut painimatto saatiin sieltä pois.

 Viipurin Voimailijoiden yleisessä kokouksessa elokuun 4. päivänä valittiin kauppias Eugen Svarström seuran kunniapresidentiksi, koska tämä oli hädän hetkellä ollut valmis tekemään henkilökohtaisia uhrauksia Viipurilaisen painiurheilun hyväksi. Samana päivänä valittiin seuran puheenjohtajaksi johtaja Oskar E. Rikkilä, joka omasi sellaisia luontaisia johtamistaitoja, jotka tulivat nostamaan seuran muiden painiseurojen yläpuolelle koko Pohjolassa.

 Voimailijoiden uuteen harjoitushuoneistoon Laudankatu 8:ssa kuului neljä pienehköä huonetta ja sekä keittiö sekä kylpyhuone suihkuineen. Poistamalla yksi väliseinä saatiin muodostettua tilava painisali, johon saatiin sopivasti mahtumaan painonnostovälineet. Yksi huone annettiin johtokunnan käyttöön ja keittiö ja yksi huone seuran valitsemalle vahtimestarille asunnoksi. Seuralle hankittiin myös oma puhelin.

 Kun Viipurin Voimailijat oli päässyt toiminnassa täyteen vauhtiin, niin samantien se järjesti Suomen painimestaruuskilpailut vuonna 1918. Näissä kisoissa Oskari Friman voitti jälleen Suomen mestaruuden ja samalla hänet valittiin kilpailujen parhaaksi painijaksi. Vuonna 1918 syntyi myös VV:lle oma kunniamarssi. Sen sävelsi viipurilainen muusikko ja kapellimestari A. Kärkkäinen.

 Vuosi 1919 oli VV:lle taloudellisesti varsin tuottelias. Tällöin saatiin seuran raha-asiat sellaiselle tasolle, että yksittäisen urheilijan ei tarvinnut siihen sijoittaa omia varojaan. Tennishalli oli tuolloin tyhjänä ja johtokunta päätti kokeilla sitä juhlahuoneistona. Näin saatiin seuralle jatkuva tulonlähde ja vieläpä jäi säästöönkin pahan päivän varalle. Hallia kokeiltiin myös kilpailupaikkana hyvällä menestyksellä. Seuran jäsenluku oli noussut muutamassa vuodessa n. 50:stä 135:een.

 Oskar Friman, ”paini-insinööri”, otti sinä vuonna viidennen perättäisen Suomen mestaruutensa.

 Kunniapresidentti Eugen Svarström teki jälleen seuralle lahjoituksen. Hän takasi painilavan rakentamiseen tarvittavat varat sekä lahjoitti painimaton päällyskankaan ja kunniapalkinnon seuran kansainvälisiin painikisoihin.

 Vuonna 1919 Viipurin Voimailijat hankki itselleen myös oman lipun, jossa näkyy seuran merkki vaalealla pohjalla. Tuohon aikaan ilmestyi Viipuriin myös uusi voimailumuoto, nyrkkeily, josta tuli uusi laji myös Viipurin Voimailijoihin. Ensimmäiset nyrkkeilyhanskat teetettiin harjoitushuoneeseen valmiiksi, mutta mitään nyrkkeilyharjoituksia ei voitu pitää, koska kenelläkään ei ollut harmaata aavistustakaan nyrkkeilytaidosta.

 Painonnosto ja nyrkkeily olivatkin aina sellaisessa sivulajin osassa painiin nähden. Uusien painijoiden joukosta on mainittava sellainen viisimiehinen veljessarja kuin Toivolat, jotka kävivät ahkerasti harjoituksissa huolimatta siitä, että he uutterasti viljelivät kotitaloansa Perojoella (n. 8 km kaupungista). Heistä etenkin Aleksanteri (Santeri, Santtu) ja Elias kehittyivät taitaviksi painijoiksi ja seuran toimihenkilöiksi. He kuuluivat sittemmin myös VV:n johtokuntaan. Seuran hierojista on mainittava Eero Kulmala, joka pysyi vuosikymmeniä toimessaan.

 Viipurin Voimailijoiden johtokunta kokoontui varsin useasti, mm. v. 1919 oli jopa 49 kokousta. Viipurin Voimailijoiden historian ensimmäinen olympiavuosi oli 1920. Kisat järjestettiin Belgian Antwerpenissä, jolle oli myönnetty kisojen järjestelyoikeudet.

 Olympiavuosi sai VV:ssa voimakkaan innostuksen, koska johtokunta oli tehnyt päätöksen, että ne painijat, jotka valitaan kisoihin, kustannetaan sinne seuran toimesta. Matkavarojen keräämiseksi seuraan perustettiin erillinen toimikunta.

 Olympialaisiin valittiin VV:sta Väre, Friman, Tamminen, Juvonen ja Kähkönen. Sinne olisi pitänyt valita myös Herman Nykänen, mutta karsintojen törkeä tuomarivirhe pudotti hänet pois joukkueesta.

 Olympialaisista olikin tuomisina kaksi kultamitalia ja kaksi hopeista mitalia Suomeen ja Viipuriin. Oskari Friman ja Eemil Väre olivat voittamattomia sarjoissaan ja toivat molemmat kultaa. Heitä säestivät erinomaisella tavalla Kähkönen ja Tamminen.

 1920-luku oli Viipurin Voimailijoiden historiassa voimakasta toiminnan ja nousun kautta. Nyrkkeily otettiin yhdeksi lajiksi seuran toiminnassa. Voitiin katsoa, että nyrkkeily lajina oli päässyt riittävän korkealle tasolle, että siinä voitiin kilpailla.

 Tennishalli vuokrattiin viideksi vuodeksi seuran nimiin. Siihen rakennettiin juhlahuoneisto ja hyvät harjoittelutilat peseytymis- ja pukeutumistiloineen.

 Helsingissä järjestettiin 1921 painin maailmanmestaruuskilpailut, joissa seuramme edustajista Oskari Friman ja Taavi Tamminen voittivat sarjojensa, kevyt ja keskisarja, maailmanmestaruudet. Aleksanteri (Santtu) Toivola tuli toiseksi Kalle Anttilan jälkeen höyhensarjassa. E. Juvonen oli puolestaan keskisarjassa neljäs.

 Vuonna 1923 seuraan tulivat ensimmäiset nyrkkeilymitalit, kun Sulo Tirinen voitti SM-kultaa kääpiösarjassa ja K. Strömberg saavutti hopeaa kärpässarjassa.

 Vuosi 1924 oli jälleen olympiavuosi. Maailman urheilijat kokoontuivat nyt Pariisiin mittelemään voimiaan. Seuran ehdokkaista O. Friman hävisi suoraan selälleen Edvard Vesterlundille tammikuussa. Friman ei ollut hävinnyt kotimaassaan kenellekään kymmeneen vuoteen. Monien selvitysten ja erilaisten karsintojen jälkeen olympiamatkalle valittiin VV:sta Friman ja Toivola sekä varalle Juvonen. Aikamoinen saavutus yhdeltä seuralta.

 SM-tasolla voitti Friman kymmenennen mestaruutensa samoin. Herman Nykänen voitti myös sarjansa. Muita mitaleja tuli seuran tiliin viisi kappaletta.

 Nyrkkeilyssä saavutettiin kaksi SM-kultaa kahdessa alimmassa sarjassa V. Savelaisen ja S. Tirisen voittamina.

 Vuonna 1925 tapahtui sellainen ihme, että Oskari Friman ei voittanutkaan Suomen mestaruutta sinä vuonna, vaan sen anasti H. Nykänen lähinnä nopeutensa ansiosta. Molemmat painijat tekivät kilpailumatkan Malmöhön, Eskilstunaan ja Kööpenhaminaan, joissa kaikissa kohteissa Friman voitti sarjansa. Nyrkkeily eli voimakasta nousukauttaan Suomessa. E. Nikkanen ja S. Tirinen voittivat alimmat sarjat SM-kilpailuissa, jotka järjestettiin Viipurissa seuran toimesta.

 Vuonna 1926 seuran toiminnasta voidaan mainita 10-vuotisjuhlatilaisuus Raatihuoneella. Puheenjohtajana toimi tuolloin Eemil Väre. SM-tasolla voidaan mainita klassisen painin puolelta, että U. Pappinen voitti kärpässarjan ja vapaapainissa O. Lahtinen voitti sarjan 56 kiloa ja J. Savolainen voitti sarjan alle 61 kiloa.

 Vuosi 1927 oli olympialaisten aattovuosi ja siihen ruvettiin valmistautumaan myös Viipurin Voimailijoissa. Urheilijoille annettiin valmennusapua ja hieronta-apua. U. Pappinen voitti Suomen mestaruuden tänä vuonna. Nyrkkeilypuolella oli valmennusvastuun ottanut itselleen Sulo Tirinen, jonka opastuksella jälkea alkoi heti näkyä. SM-tasolla mestaruuksia toi Sulo Tirinen ja Valfrid Resch. Oli jälleen olympiavuosi eli 1928 ja sen vuoksi Voimailijoiden toiminnassa oli erityistä terävyyttä. Seura laittoikin parhaat painijansa Urho Pappisen (sarja alle 58 kiloa), Erkki Pasasen (sarja alle 62 kiloa), Aleksanteri Toivolan (sarja alle 67,5 kiloa), Oskari Frimanin (sarja alle 75 kiloa) ja Eemil Juvosen (sarja alle 82,5 kiloa) sekä raskaan sarjan August Sihvolan kiertämään Pohjoismaissa tarkoituksena valmentautua Amsterdamin olympialaisia varten. Kilpailumatka onnistuikin erinomaisesti.

 SM-tasolla maaliskuussa O. Friman voitti 11:nnen mestaruutensa ja niinikään U. Pappinen ja E. Juvonen voittivat sarjoissaan mestaruudet. Kilpailut järjestettiin VV:n toimesta.

 Olympialaisiin valittiin seurasta ainoastaan Aleksanteri Toivola, joka kilpaili, mutta ei sijoittunut. Friman oli joukkueessa ainoastaan varamiehenä, eikä siten päässyt näyttämään sen hetkistä kuntoaan.

 Nyrkkeilijäin saavutukset olivat myös vuoden varrella ilahduttavan hyviä, vaikka tällä kertaa ei mestaruusmitaleja tullut seuran jäsenten nimiin. Voimailijoiden Valfrid Resch oli mukana olympiajoukkueessa, mutta hävisi ensimmäisen ottelunsa saamatta enää toista tilaisuutta jatkamiseen.

 Nyrkkeilypuolella uutena lupaavana nimenä on mainittava Sten Suvio.

 Taloudellisesti oli vuosi 1928 myös edullinen, vaikkakin olympiavalmennus ja raskaat kilpailijoiden matkakorvaukset tuntuivat painavina menopuolella. Painin ohjaajina toimivat O. Friman ja E. Pasanen sekä nyrkkeilyn ohjaajana Valfrid Resch.

 Olympiavuoden jälkeen VV järjesti kolmet yleiset painikilpailut, joista kahdet olivat kansainvälisiä, sekä kahdet nyrkkeilykilpailut, jotka kummatkin olivat kansainvälisiä. Tämä seikka todistaa seuran silloista elinvoimaa ja tarmokkuutta. Painiohjaajina toimivat Friman ja Pasanen.

 On kuitenkin todettava, että painin osalta ei seuran menestys ollut yhtä vakuuttava kuin aikaisempina vuosina. ”Vanhat herrat”, mm. Friman, Juvonen, E. Toivola ja muitakin, olivat siirtyneet seuraamaan SM-kilpailuja maton reunalta. U. Pappinen oli siirtynyt muualle edustaen toista seuraa. Voimailijoita edustikin SM-tasolla ainoastaan J. Savolainen. Hän oli sarjassaan toinen.

 Viipurin Voimailijain nyrkkeilijäin joukko oli kehittynyt edustuskelpoiseksi. Se todettiin mm. vuoden mestaruuskilpailuissa, jolloin viipurilaiset saavuttivat kolme mestaruutta. Kärpässarjassa tämän arvon sai seuran kasvatti Arvo Siponen, höyhensarjassa E. Paasonen ja kevyessä sarjassa Valfrid Resch.

 Tämä loistelias vuoden toiminnan alku johti kuitenkin siihen, että keväällä suuri joukko seuran nimissä kasvaneista nyrkkeilijöistä erosi Voimailijoista perustaen puhtaan erikoisseuran nyrkkeilyharrastusta kehittämään.

 Maassa vallinnut kireä taloudellinen ahdinkoaika vaikutti myös seuran talouteen. Iltamatulot pienentyivät varsinkin loppuvuodella tuntuvasti. Näin ollen tuottikin vuoden toiminta suoranaista tappiota. Jäsenmaksun maksaneita jäseniä oli seuran kirjoissa vuoden lopulla 185. Poikaosaston jäsenmäärä oli 65. Johtokunta kokoontui kyseisenä vuonna 1929 48 kertaa.

 Seuraavan vuoden 1930 toimintaan vaikutti edelleen huomattavan raskas taloudellinen kausi, lama. Iltamatulot olivat entisestään pienentyneet, kilpailutoiminta tuotti tappiota ja harjoitussali oli kunnostettava.

 Kilpailutoimintaa yritettiin kuitenkin edelleen pitää yllä ja samoin seuran sisäinen toiminta jatkui entisiä latujaan. Harjoituksissa oli edelleen vilkasta. Poikaosastoa luotsasi isällisesti ja samalla taitavasti Oskari Friman, joka samalla toimi E. Pasasen ja K. Immosen kanssa myös koko seuran painivalmentajana.

 Suomen painimestaruuskilpailuissa oli Savolainen mukana jääden sarjassaan toiseksi, edustaen kuitenkin maataan maaottelussa Ruotsia vastaan.

 Nyrkkeily kehittyi meillä Suomessa odottamattoman ripeästi ja tälläistä kehitystä seuraa aina ja joka paikassa lamakausi. Tämä seikka havaittiin myös Voimailijoiden nyrkkeilytoiminnassa. Lisäksi edellisen vuoden hajaannus painoi vielä toiminnassa jonkin verran. Nyrkkeilyn ohjaajina toimivat Sulo Tirinen ja Arvo Siponen. Seuran johtokunta kokoontui kyseisenä vuonna 43 kertaa.

 Vuonna 1931 seura täytti 15 vuotta. Tämän johdosta seura piti yleisen kokouksen, jossa se päätti kutsua kunniajäseniksi Voimailijain merkittävät henkilöt seuraavasti:

 

Y. Nykänen, E. Väre, O. Friman, H. Kähkönen, K. Louhela, A. Liimatainen,

A .Pekkanen, ja O. E. Rikkilä

 Toinen huomattava sisäistä toimintaa koskeva seikka oli seuran sääntöjen uudistaminen. Vuosien mittaan esille tulleet puutteellisuudet tutki toimikunta ja uudet säännöt hyväksyttiin seuraavan vuoden varsinaisessa vuosikokouksessa. Viipurin Voimailijoita johti olympiavoittaja Eemil Väre.

 Seuran toiminta oli vuosien mittaan paisunut harvinaisen laajaksi. Sitä voitaisiin sanoa liiketoiminnaksi. Johtokunta päättikin ottaa liiketoimintaa hoitamaan erityisen taloudenhoitajan. Tehtävään valittiin seuran uusi sihteeri Niilo Kulonen.

 Vuoden aikana järjestettiin kahdet kansalliset nyrkkeilykilpailut. Seuran edustuspainijoiden rivit olivat ennestään harventuneet ja vain keskisarjassa oli kova kolmikko A.Toivola, E. Pasanen ja V. Törni, jotka jakoivat yleensä palkinnot juuri tuossa järjestyksessä.

 Edustavin painija oli monet tuulet ja tuiskut kokenut Santtu Toivola, joka kyseisenä vuonna osallistui yhdeksään eri kilpailuun voittaen niistä seitsemän. Kahdessa kilpailussa hän sijoittui toiseksi.

 Nyrkkeilypuoli piristyi myös hiljalleen. Vetäjistä kannattaa mainita Toivo Tirinen, Eero Vänskä ja seuraan jälleen liittynyt Sten Suvio.

 Jäseniä seurassa oli vuoden päättyessä maksaneita 113 ja ikuisia jäseniä 95, yhteensä 208. Poikaosaston kirjoissa oli maksavia jäseniä 60.

 Oltiin jälleen olympiavuodessa eli 1932. Kisat järjestettiin Los Angelesissa. Näihin kilpailuihin ei Voimailijoiden edustajia kelpuutettu.. Karsintoihin lähetettiin kuitenkin E. Pasanen ja N. Tikkanen. He eivät sijoittuneet matkalipun arvoisesti.

 Suomen painimestaruuskilpailuissa E.Pasanen oli toinen sarjassa alle 61 kg, J. Savolainen oli sarjassaan  alle 72 kg kolmas ja S. Pellinen oli sarjassaan 79 kg toinen. Santtu Toivola jäi sarjassaan kyseenalaisesti toiseksi, häviten A. Reinille.

 Tänä vuonna Voimailijat alkoi pitää seuraotteluja Hallan Visan kanssa. Näihin kilpailuihin osallistuivat seuran kaikki vanhat veteraanitkin. Mm. Oski Friman otteli nyt raskaassa sarjassa ja edelleen jatkoi seuran painivalmentajana.

 Nyrkkeilypuolella kyseisenä vuonna voidaan mainita kahden seuran huippukasvatin Sten Suvion Valfrid Rerschin  kohtaaminen Viipurissa. Ottelun voitti Suvio kaikin tuomariäänin.

 Vilkkaasta toiminnasta voimailun alalla kertoo myös se, että seurasta osallistui kyseisenä vuonna kilpailumatkoille yhteensä 83 miestä.

 Seuran uudet säännöt hyväksyttiin vuosikokouksessa ja uusiksi kunniajäseniksi kutsuttiin G. Sundvall, Väinö Richt, A. Toivola ja A. Elomaa. Johtokunta kokoontui tuonakin vuonna yhteensä 49 kertaa.

 Vuoden 1933 merkittävimmäksi saavutukseksi on ehdottomasti tunnustettava seuran talouden palauttaminen jälleen oikeille raiteille, siis toiminta tuotti voittoa tuona vuonna.  Johtokunnan monivuotiset toimenpiteet johtivat lopultakin tähän tulokseen.

 Viipurin Voimailijoiden maineikas painija Oskari Friman oli esiintynyt painimatolla yli 20 vuotta ja tämän vuoksi päätettiin järjestää hänen kunniakseen juhlakilpailut. Valmistelut olivat näitä kilpailuja varten jo pitkällä ja kilpailuihin oli aikaa enää pari viikkoa, kun seuraa ja koko Suomen painiyhteisöä kohtasi järkyttävä isku.  Oski Friman, suomalaisen painitaidon lahjakkaimpia ilmestyksiä, kuoli 18. päivänä lokakuuta  Viipurin Kaupungin sairaalassa, jonne hänet oli viety seuran harjoitussalilta. Siellä Friman oli harjoitellut kevyesti tulevia juhlakilpailuja varten, mutta tuntenut äkkiä pahoinvointia, minkä johdosta hänet vietiin pikaisesti sairaalaan. Hän kuoli siellä uusiutuneeseen kohtaukseen.

 Oskari Frimannin urheilulliset saavutukset olivat kansainvälisestikin poikkeukselliset. Kilpailut muutettiin Oskari Frimannin muistokilpailuiksi ja ne toteutettiin suunnitellussa aikataulussa. Friman haudattiin Sorvalin hautausmaalle. Katuvieret olivat täynnä ja hautausmaallekin oli kertynyt tavattoman runsaasti saattoväkeä, kun Viipurin suuri ja maineikas urheilija saatettiin ikuiseen lepoon.

 SM-tasolla saavutettiin yksi mitali ja sen toi Tikkanen sijoittuessaan sarjassaan toiseksi. Painiohjaajan tehtävät otti vastaan V. Kokko. Nyrkkeilyohjaajana toimi seurassa Sten Suvio, joka itsekin kilpaili säännöllisesti kehittyen taidoissaan vuosi vuodelta.

 Nyrkkeilyn Suomenmestaruuskilpailuihin Voimailijoista osallistui kaksi edustajaa. S. Suvio voitti sarjansa ja Nikulainen sijoittui toiseksi. Lokakuun 1. päivänä Viipurissa pidetyissä omissa kilpailuissa Suvio tyrmäsi siihen asti voittamattomana pidetyn B. Ahlbergin, toistaiseksi ainoan olympiamitalilla palkitun suomalaisnyrkkeilijän. Nyrkkeilijäpoikien ohjaajana toimi Suvio ja poikapainia veti Frimanin kuoleman jälkeen A. Stepanoff. Johtokunta kokoontui tuona vuonna 56 kertaa. Seuraa johti lujaotteisesti O. E. Rikkilä.

 Vuosi 1935 oli eräs merkittävimpiä Voimailijoiden kunniakkaassa historiassa. Tennishallin vuokraus oli päättymässä ja seuran johtokunta ryhtyi talon isännistön kanssa neuvottelemaan uutta vuokrasopimusta. Neuvotteluissa ei päästy sopimukseen. Samanaikaisesti Viipurissa joutui huutokaupalla myytäväksi konsuli V. Gunnarin omistama talo Suo- ja Kullervonkadun risteyksessä ja johtokunnan jäsenet iskeytyivät tähän taloon. Maaliskuun 9. päivänä olikin sitten huutokauppa ja täällä lyötiin kauppa kiinni.. Viipurin Voimailijat hankki omistukseensa oman talon Viipurissa. Tarvittava rahoituskin saatiin järjestettyä Viipurin Säästöpankin välityksellä. Rakennuksen korjauksia varten tarvittiin suunnittelua, johon tehtävään määrättiin erityinen toimikunta. Suunnittelun ja korjaustöiden tuloksena saatiinkin yksityisasunto muutettua erinomaiseksi seurataloksi, johon kuului avara juhlahuoneisto näyttämöineen ja ravintoloineen. Seuran johtokunnalle järjestyi oma huone ja jäsenille oma kerhohuoneensa ja tietenkin painijoille ja nyrkkeilijöille tarpeelliset harjoitustilat suihkuineen ja muine laitteineen. Talo oli ainutlaatuinen. Yksikään toinen urheiluseura ei Suomessa vastaavaa omistanut. Talon vihkiäisjuhlat pidettiin syyskuun 30. päivänä.

 Jo edellisenä vuonna oli niinikään lausuttu ajatus, että Oskari Frimannin haudalle hankitaan hautapatsas. Hanke kehittyikin suopeaan suuntaan ja niin voitiinkin erittäin kaunis ja sopusuhtainen patsas paljastaa Frimanin haudalla lokakuun 21. päivänä.

 Suomen painimestaruuskilpailuissa Tampereella oli seuraa edustamassa viisi miestä: Sjövall, Niemi, Kokko, Toivola ja Juhola. Niemi sai toisen palkinnon, toiset eivät sijoittuneet.

 Suomen vapaapainimestaruuskilpailuissa eivät seuran jäsenet menestyneet. Nyrkkeilyrintamalla oli mainostettu Suvion ja Ahlbergin välistä uusintaottelua. Ottelu pidettiin huhtikuun 2. päivänä ja sen voitti jälleen Suvio, tosin tällä kertaa pisteillä, mutta voitto oli kiistattoman selvä.

 Viimeiset vuodet ennen sotia eivät tuoneet VV:lle sellaista urheilumenestystä, kuin mihin oli totuttu. Sodan uhka oli silloin jo leijumassa ilmassa ja se varmasti vaikutti myös painimenestykseen.

                    Loikkasen kaupunginosa

 Viipuri oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui n. 100.000 asukasta. Siitä käytettiin nimitystä ”Suomen kansainvälisin kaupunki”. Loikkasen kaupunginosa lienee ainoa maailmassa, missä samanaikaisesti on asunut neljä maailmanmestaria. Alpo Asikainen ja August Jokinen, jota myös August Väkeväksi kutsuttiin hänen painiessaan ammattilaisena, asuivat siellä. Myöhemmin vuonna 1939 August Jokisesta tuli Suomen painin päävalmentaja. Lisäksi Loikkasessa asui ”paini-insinööri”, olympiavoittaja ja maailmanmestari Oskari Friman, jonka poika Pentti ehti ennen kaatumistaan jatkosodan alussa painia keväällä 1941 SM-mitaleille. Emil Väre loi painiuran, joka jo pituudeltaan on vailla vertaansa. Hän voitti jo vuonna 1912 venäjän mestaruuden ja teki saman uudestaan vuonna 1920. Olympialaiset kultamitalit on lisättävä tähän niin Venäjän kuin Suomenkin trikoissa. Taavi Tamminen ei asunut Loikkasessa, mutta viipurilaisena hän voitti painin maailmanmestaruuden sarjassa 79 kg vuonna 1921. Viipurissa tuolloin vaikutti myös olympiahopeamitalisti Aleksanteri Toivola.

 Hyvien esikuvien takia painista kehittyi yksi Viipurin pääurheilulajeista. Kaupungin omat suurpainijat saivat houkuteltua Viipurin painikilpailuihin ulkomaisia huippupainijoita, jolloin kisoista muodostui aina merkittävä tapahtuma tässä Karjalan pääkaupungissa.

 

                                 Sota-aika

 Sota-aikana painittiin myös ja ratkottiin lajissa Suomen mestaruuksia sekä kilpailtiin sotatoimialueella. Kannaksen suurpainit olivat huomattava urheilullinen merkkitapaus. Kilpailijoiden joukossa oli useita kuuluisia painijoita: Tarvainen, Soini, Suikkanen, Haapanen, Holmberg, Vihavainen, Laihia, Hautamaa, Sandberg, Panttila, Turja, Virta ja kaiken kukkuraksi Euroopan mestari Kauko Kiisseli. Voitaneen kuitenkin todeta, että tuskin kukaan oli ehtinyt harjoitella juuri ollenkaan. Matto ei kilpailuissa ollut aivan viimeistä laatua, koska räätälikin piti välillä hankkia paikalle, jotta päästiin jatkamaan mittelöitä.

 Taitava Kiisseli, Euroopan- ja Suomenmestari ja paljon muuta, oli kilpailujen suuri nimi, mutta matolla hänkään ei ollut ehtinyt juuri sota-aikana vierailla. Voitot tulivat kuitenkin vanhaan malliin entisellä taidolla.

 Talvisotaa edeltävänä vuonna 1939 käytiin painin SM-kilpailut entiseen tapaan. Kilpailuissa Viipurin Voimailijat otti jälleen monta mestaruutta seuraavasti:

 

-         A. Halonen voitti vapaapainin SM-kultaa sarjassa 56 kg

-         N. Juvonen voitti vapaapainin SM-kultaa sarjassa 72 kg

-         A. Vanhanen voitti vapaapainin SM-kultaa sarjassa 79 kg

-         P. Mellavuo voitti vapaapainin SM-kultaa sarjassa +87 kg

 Välirauhan vuonna 1940 Viipurin Voimailijat Ry. saavutti kaksi Suomen mestaruutta seuraavasti:

 

-         P. Talikka voitti sarjan 79 kg vapaapainissa

-         P. Mellavuo voitti sarjan +87 kg vapaapainissa

 Jatkosodan vuosina painittiin jossain välissä myös Suomen mestaruuskisa, jolloin A. Vanhanen voitti SM-kultaa kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa sarjassa 79 kg vuonna 1942. Vuonna 1943 P. Talikka voitti kreikkalais-roomalaisen painin SM-kultaa sarjassa 79 kg ja P. Mellavuo voitti samassa painimuodossa sarjan +87 kg. Kyseinen kilpailu järjestettiin sodan aikana, mitä jos sinällään on pidettävä merkittävänä saavutuksena.

                                HELSINKI

 Sodan päättymisen myötä ja olosuhteiden pakottamana Viipurin Voimailijat Ry. oli ottanut uudeksi majapaikakseen Helsingin, jonne oli jopa alettu kotiutua. Vuonna 1945 VV sai vielä kolme kultaista mitalia SM-kilpailuissa seuraavasti:

 

-         A. Halonen voitti sarjan 56 kg kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa

-         P. Mellavuo voitti sarjan +87 kg kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Hän oli muuten iso ja upea ilmestys painimatolla omaten väkivahvat kädet, joissa vastustaja todella pysyi

-         P. Talikka hankki kolmannen kultaisen mitalin vapaapainin sarjassa 79 kg

 Pekka Mellavuo oli vuonna 1946 jälleen kuningas omassa sarjassaan kreikkalais-roomalaisen painin puolella ja voitti seuraavana vuonna (1947) molemmat painimuodot sarjan ollessa edelleen saman. Voiton viimeksi mainittuna vuonna toi myös vapaapainin puolella N. Juvonen sarjassa 73 kg.

 Sotakorvausten maksujen myötä oli siirrytty Suomessa uudelle 50-luvulle, joka toi myös maan painirintamalle uusia loistavia ”viipurilaisia” painijoita, jotka jälleen edustivat valtakuntaa arvokisoissa ja valtasivat SM-tasolla mitaleita seuran plakkariin.

 Toisen polven huippupainija Antero Vanhanen oli loppuvuosikymmenen ja 60-luvun nimi ja seuran valttiässä. Hän oli tulisieluinen peräänantamaton tekniikkataistelija, joka menestyi myös siviilielämän sektorilla. Yksityiskohtaisesti asiaa tarkastellen voidaan todeta, että Antero Vanhanen toi 50-luvulla kaksi kultaista mitalia sarjassaan 87 kg vuosina 1958 ja 1959.

 

UUDET TUULET STADISSA

 1960-luvulla oltiin jo ajallisestikin niin kaukana rakkaasta Viipurista, että helsinkiläispojat alkoivat ottaa Viipurin Voimailijat Ry:n seurakseen. Toki vanha viipurilaisuus myös veti edelleen puoleensa. Tällä vuosikymmenellä ilmestyi salille painijoita, jotka me todella olemme tunteneet ja joiden kanssa olemme keskustelleet. Oli tietysti Antero Vanhanen, oli P. Jääskeläinen, R. Toivola, C. Malmberg, T. Ojala, M. Tarvainen, R. Karlsson eli Sumo, P. Koskinen, P. Ojala, H. Järvinen ja E. Alajärvi. Siinä on lista, joka ei voi jättää ketään todellista painin tuntijaa kylmäksi. Esimerkiksi Raimo ”Sumo” Karlsson vaikutti seurassa pitkään urheilijana ja vaikuttaa edelleen valmentajana sekä puheenjohtajana. Listalta löytyy myös Malmbergin Caitsu, jonka fyysiset lahjat olivat mitä parhaimmat painin harrastamiseen, mutta jostain jäi kuitenkin vielä vähän kesken lopullisen tavoitteen saavuttamisessa. Voisi kai hänet vieläkin laittaa kilpailijaksi SM-mittelöihin. Jos menestystä tarkastellaan yksityiskohtaisesti, niin siitä voidaan todeta seuraavaa:

 

-         Antero Vanhanen otti mestaruudet kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa vuosina 1961-66 ja vapaapainissa vuonna 1962. Rooman olympialaisissa vuonna 1960 hän sijoittui klassisessa painissa sarjassaan 87 kg viidenneksi. Vuonna 1963 Vanhanen sijoittui sarjassa 97 kg PM-hopealle.

-         P. Jääskeläinen sijoittui toiseksi sarjassa 67 kg vapaapainin SM-kilpailuissa vuonna 1960.

-         R. Toivola sijoittui kolmanneksi kreikkalais-roomalaisessa painissa sarjassa 78 kg vuonna 1964 ja sijoittui samoin kolmanneksi vapaapainin sarjassa 82 kg vuonna 1968.

-         C. Malmberg sijoittui kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa vuonna 1965 kolmanneksi sarjassa 97 kg, vuonna 1967 hän voitti kyseisen sarjan samassa painimuodossa ja teki saman tempun seuraavana vuonna eli 1968 uudelleen.

 Vuonna 1965 V. Haarala sijoittui neljänneksi sarjassa 57 kg kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Samana vuonna T. Ojala sijoittui kuudenneksi sarjassa 87 kg klassisessa painissa. Hän paransi sijoituksensa vuosina 1967-69 toiseksi omassa sarjassaan. Vuonna 1966 M. Tarvainen otti pronssia vapaapainin sarjassa 52 kg ja sijoittui viidenneksi seuraavana vuonna.

 Tässä vaiheessa oli ensimmäisen kerran ilmestynyt listoille Raimo ”Sumo” Karlsson. Hän nimittäin sijoittui raskaassa sarjassa neljänneksi vuonna 1966 kreikkalais-roomalaisessa painissa. Vuonna 1969 Sumo korjasi sijoituksensa hopeamitalille painilajin ja sarjan ollessa saman.

 Vuonna 1969 H. Järvinen voitti sarjan 48 kg kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Saman tempun tuona vuonna teki Pekka Ojala sarjan ollessa kuitenkin 100 kg. Painija ja tuleva taiteilija E. Alajärvi sijoittui viidenneksi sarjassa 74 kg. Alajärvestä on mainittava, että hän oli painimaailmassa outo lintu. Hänestä nimittäin kehittyi huippu taidemaalarina ja kuvanveistäjänä, mutta painia hän ei ole koskaan unohtanut.

 Olympiatasolla oli 1960-luvulla Antero Vanhasen lisäksi kaksi edustajaa Mexikossa 1968, nimittäin T. Ojala, joka ei sijoittunut ja C. Malmberg, joka sijoittui sarjassaan kuudenneksi.

 Vuonna 1970 H. Järvinen sijoittui hopealle sarjassa 48 kg vapaapainissa. Samassa sarjassa, mutta kreikkalais-roomalaisen painin puolella M. Takkinen sijoittui kuudenneksi.

 Sumo Karlsson sijoittui raskaassa sarjassa vuonna 1971 viidenneksi, mutta seuraavana vuonna hän nappasi ensimmäisen mestaruutensa ikäänkuin varoitukseksi tulevasta muille. Uudet tähdet ja tulevat olympiaedustajat Raimot Hirvonen ja Karlsson valtasivat mestaruudet kreikkalais-roomalaisessa painissa vuonna 1972. Hirvonen voitti sarjansa alle 48 kg ja Sumo voitti sitten vastapainoksi raskaimman sarjan. Sama parivaljakko sijoittui toiseksi sarjoissaan vapaapainin puolella.

 Samana vuonna Erkki Alajärvi sijoittui hopealle klassisen painin puolella sarjassaan 74 kg ja Jussi Vesterinen sijoittui vielä pronssille sarjassa 57 kg. Hän oli jälleen uusi lupaus, joka omasi loistavan painitekniikan ja kyvyn venyä parhaimpaansa tiukoissa tilanteissa.

 Vuonna 1971 Hirvonen ja Malmberg edustivat Suomea EM-tasolla, mutta ilman sijoittumista. Vuonna 1972 edustivat EM-tasolla isänmaataan VV:stä Karlsson ja Hirvonen. Edellinen sijoittui sarjassaan seitsemänneksi ja jälkimmäinen valtasi itselleen pronssisen mitalin. Edelleen sama parivaljakko edusti maataan vuoden 1972 olympialaisissa Münchenissä. Raimo Hirvonen sijoittui hienosti sarjassaan 48 kg neljänneksi. Sumo ei tällä kertaa sijoittunut.

 Vuonna 1973 Viipurin Voimailijoille ei tullut kuin yksi Suomen mestaruus ja sen toi vapaapainin sarjassa 57 kg R. Löppönen. Sumo Karlsson voitti hopeaa raskaassa sarjassa molemmissa painimuodoissa. Caj Malmberg teki saman tempun sarjassa alle 100 kg. Jussi Vesterinen sijoittui hopealle 57 kiloisissa ja viidenneksi vapaan puolella. Samassa sarjassa M. Laitinen oli vapaapainissa kuudes

 Euroopan mestaruuskilpailuissa Caj Malmberg voitti pronssimitalin sarjassa alle 100 kg.

 Vuonna 1974 Viipurin Voimailijat lähetti jälleen matolle uuden loistavan tekniikkataiturin Kari Toivosen, joka heti voitti sarjansa 52 kg kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa. Hänestä voitanee sanoa, että kysymyksessä oli todellinen lahjakkuus, joka lopetti uransa aivan liian varhain.

 Vuosi 1975 oli jälleen loistava menestysvuosi VV:n historiassa. Se toi SM-tasolla jälleen neljä Suomen mestaruutta. Kreikkalaisella puolella Kari Toivonen voitti sarjan 52 kg, Jussi Vesterinen voitti sarjan 57 kg ja Sumo Karlsson voitti jälleen molempien painimuotojen mestaruudet sarjassaan +100 kg. Lisäksi Vesterisen Jussi otti hopeaa vapaapainissa sarjassa 62 kg.

 Vuonna 1976 jatkui sama tahti eli seura otti jälleen neljä Suomen mestaruutta. Sumo voitti jälleen molemmat painimuodot, Caj Malmberg voitti klassisen painin sarjan 100 kg ja Kari Toivonen oli edelleen haka sarjassa 52 kg. Lisäksi Raimo Löppönen voitti hopeaa vapaapainin puolella sarjassa 62 kg ja Arto Savolainen pronssia sarjassa 48 kg.

 Painiliitto oli ottanut ohjelmiinsa myös poikien painin SM-kilpailut ja sieltä tuli heti menestystä kahden mitalin verran. Kari Leino voitti vapaapainissa sarjansa 37 kg ja Jukka ”Ide” Iilomo valtasi hopeisen mitalin itselleen ja seuralle sarjassa 34 kg.

 Euroopan mestaruustasolla maajoukkueeseen oli seurasta kelpuutettu Caj Malmberg ja Raimo Karlsson, joista edellinen sijoittui kahdeksanneksi.

 Seuran piti miesten puolella kultakannassa jälleen Sumo Karlsson sarjassaan +100 kg klassisessa painissa. Lisäksi hän sijoittui kolmanneksi PM-mestaruuskilpailuissa.

 Poikien puolella Pekka Lukkanen voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa sarjan 75 kg ja sijoittui toiseksi vapaapainissa toiseksi sarjassa 70 kg.

 Vuonna 1978 Raimo Karlsson tavoilleen uskollisena voitti jälleen sarjansa +100 kg kreikkalais-roomalaisessa painissa ja Jukka Iilomo valtasi pronssia hienosti miesten vapaapainissa sarjassa 52 kg ja Sumo sijoittui hopealle sarjassaan.

 Poikien puolella uusi kyky Aarne Leppänen sijoittui pronssille kreikkalaisessa painissa sarjassaan 35 kg ja vapaapainissa samaan sijoitukseen ylsi Terho Korhonen sarjassa 60 kg.

 Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa Raimo ”Sumo” Karlsson sijoittui kolmanneksi kreikkalaisessa ja vapaassa neljänneksi.Vuosi 1979 toi tullessaan sen ihmeen, että Sumo ei sitten voittanutkaan kumpaakaan painimuotoa SM-tasolla, vaan sijoittui niissä molemmissa toiseksi.

 Junioripuolella Jukka Iilomo sijoittui kolmanneksi vapaapainin sarjassa 57 kg. Poikasarjoissa Viipurin Voimailijat piti kultasuonessa kiinni todellinen painin suurlupaus Aarne Leppänen voittamalla klassisen painin sarjan 40 kg. Vapaapainissa Leppänen sijoittui toiseksi ja Terho Korhonen kolmanneksi sarjassa 65 kg. Raimo Karlsson sijoittui PM-tasolla kolmanneksi kreikkalais-roomalaisessa painissa.

 Vuosi 1980 toi seuraan pitkästä aikaa maailmanmestarin ja sen toi poikien puolella Aarne Leppänen sarjassa 45 kg. ”Arskan” painia katsellessa ei kukaan päässyt pitkästymään, sillä hän todella osasi painin kaikki hienoudet jo pikkupojasta lähtien ja käytti myös näitä ominaisuuksiaan kaikissa otteluissaan. Raimo Karlsson paransi viimevuotisia otteitaan ottamalla mestaruuden kreikkalais-roomalaisessa painissa ja edelleen raskaassa sarjassa. Aarne Leppänen sijoittui junioripuolella sarjassa 48 kg toiseksi kr-room painissa. Tähän sarjaan hän oli vielä roimasti alipainoinen. Niinpä hän voittikin helposti poikien sarjan 44 kg samassa painimuodossa ja sijoittui vielä toiseksi vapaapainissa niinikään sarjassa 44 kg.

 Vuosi 1981 toi esille uusia lupauksia, jotka myös menestyivät SM-kilpailuissa: Jari Räihä sijoittui heti miesten vapaan mestaruusmittelöissä kolmanneksi sarjassa 48 kg. Junioripuolella Aarne Leppänen voitti hopeaa sarjassa 52 kg kreikkalais-roomalaisessa painissa, jonka sarjan hän poikien puolella ylivoimaisesti voittikin. ”Arska” voitti saman sarjan myös vapaapainissa. Timo Savela otti poikien puolella mitalit molemmissa painimuodoissa sarjassa 75 kg, hopeaa kr-roomalaisessa ja pronssia vapaapainissa. Kari Forsten voitti myös pronssia vapaapainin sarjassa 48 kg.

 1980-luvun alkupuoli oli Sumon valmentamien Aarne Leppäsen, Jari Räihän ja Timo Savelan valta-aikaa. Varsinkin Arska alkoi olla voittamaton nuorten ja poikien sarjoissa Suomessa ja Pohjoismaissa.

 1982 A. Leppänen voitti poikien puolella molemmat painimuodot ja sijoittui kreikkalaisessa juniorien SM-kilpailuissa sarjassa 57 kg toiseksi. Jari Räihä sijoittui poikien puolella molemmissa painimuodoissa pronssille ja junioreissa hopealle sarjan ollessa 52 kg. Timo Savela täydensi menestystä vielä voittamalla poikien vapaapainin sarjan 75 kg.

 Vuosi 1983 toi sitten Leppäsen Aarnelle ensimmäisen ja valitettavasti myös viimeisen miesten SM-mitalin. Hän sijoittui nimittäin toiseksi sarjassa 57 kg klassisessa painimuodossa. Samoin hopeaa toi vielä Sumo Karlsson sarjassaan +100 kg. Hänellekin mitali oli viimeinen SM-tasolla.

 Junioripuolella Leppänen voitti sarjan 57 kg kreikkalaisen puolella ja sijoittui vielä kolmanneksi vapaapainissa samassa sarjassa. Pohjoismaisissa mestaruuskilpailuissa Arska sijoittui toiseksi. Lisäksi hän edusti Suomea junioreiden MM-kilpailuissa sijoittumatta siellä mitaleille tai pisteille. Timo Savela valtasi tuona vuonna junioreiden SM-pronssia kreikkalais-roomalaisessa painissa sarjan ollessa jo 90 kg.

 Vuonna 1984 Aarne Leppänen oli valitettavasti löysäillyt jo harjoituksiaan, mutta vielä hän sijoittui pronssille junioreiden SM-sarjassa 62 kg klassisen painin puolella. Samassa painimuodossa Timo Savela sijoittui hopealle sarjan ollessa 100 kg.

 Poikien sarjoissa alkoi ilmestyä myös uusia menestyjiä, kuten Sami Karppinen, joka sijoittui hopealle kreikkalais-roomalaisen painin sarjassa 40 kg. Ronny Rubin sijoittui kolmanneksi vapaapainin puolella sarjan ollessa tuo sama 40 kg.